Oman elämän helvetti Osa 2

Tässä jatkoa sille muutaman vuoden vanhalle tekstille.


Jäin edellisessä kirjoituksessa vuoden 2013 loppuun.

2014 vuoden alussa vaadin lekurilta, että haluan neurologin vastaanotolle. Olin itse tullut siihen tulokseen, että jos labratesteistä ei ole löytynyt mitään näiden vuosien aikana, joka selittäisi kaikki nämä kivut, niin nyt on aika kokeilla jotain uutta.  Se pyyntö käytännössä muutti kaiken tässä sairauden kulussa.

Pääsin neurologin vastaanotolle 2014 helmikuussa, joka totesi, että ei ole päässä mitään vialla. Hän teki erilaisia testejä motoriikkaan ja reflekseihin liittyen ja niissä ei ollut mitään poikkeavaa. Olin myös käynyt pään magneettikuvauksessa, se on tehty mulle kaks kertaa. Päästä ei löytynyt onneksi mitään (no toivottavasti jotain kuitenkin). Neurologi määräsi lääkkeet niskan rentoutukseen, koska lekuri epäili että oireet johtuvat niskan jäykkyydestä (pääkipu jne). Itse mietin, että miten niskan jäykkyys voisi aiheuttaa mulle kiputiloja koko kroppaan suuren väsymyksen lisäksi. Mietin silloin, että kaikkea on kokeiltava.

Sitten viikon päästä ihmettelin kun oli jotenkin pirtsakka olo. Ihan kun oisin uudelleen syntynyt. Sotshin olympilaiset oli silloin ja katottiin kavereiden kanssa mm. Leijonien lätkämatseja ja huomasin jotenkin ite et oon enemmän läsnä, pirteämpi ja huomattavasti puheliaampi. Ihan kun se oikee minä olisi tullut takaisin.

Fiilikset oli tottakai epätodelliset, että vuosien kiputilat pystyttäisiin poistamaan yhdellä tabletilla päivässä. Kaikkea oltiin kokeiltu, kävin jopa akupunktiossa, koska halusin vain löytää sen keinon joka helpottaisi oloa edes vähän. Ei muuten ollut halpaa.. Tuntui, että sain elämäni takaisin. Lääke oltiin määrätty mulle ainoastaan yhdeksi kuukaudeksi, mutta kun kerroin lääkärille tulokset niin sitä jatkettiin.

Parin kuukauden jälkeen käytökseni rupesi menemään jo manian puolelle. Olo rupesi olemaan ”epätavallisen hyvä”. Kaikki tuntu ihan erilaiselta. Tuntui, että näin väritkin kirkkaampana. Jos näin voi sanoa, niin mieli oli ylipositiivinen. Saatoin aamulla olla ihan fiilareissa kun heräsin, vaikka oli ihan normimaanantai. Kerroin Johannalle ja kavereille jotain juttuja ihan mehuissa, vaikka ne ei ollut mitään erikoisia. Muistan, kun kerran olin salilla hyvän ystävän kanssa ja kun mentiin bussilla kohti kotia, niin olin aivan täpinöissäni ja jauhoin koko matkan innoisani siitä miten hyvä olo mulla on. Johannakin huomasi, että käyttäytyminen alkoi mennä vähän yli. Juteltiinkin asiasta, mutta molemmat oltiin sen kanssa yhtä mieltä, että parempi näin kuin se vanha olo ja mieli. Pahimmassa mania vaiheessa hain kouluunkiin ja pääsin sisään sekä aloitin koulun ohessa uuden työn.

Kun olin syönyt lääkettä 4 kuukautta, niin lähdettiin Johannan kanssa kesälomareissulle Hankoon. Sieltä muistan ekan kerran, että olo rupesi tuntumaan väsyneemmältä. Aluksi ajattelin, että väsymys johtuu vaan jostain perusasiasta.

Hangossa. Molemmat väsyneinä.

Viikko viikolta olo rupesi kumminkin huonontumaan. Pikku hiljaa väsymys kasvoi ja vanhat kiputilat tulivat takaisin. Tuntui, että lääke menetti tehonsa. 2014 heinäkuun lopulla lääkitystä nostettiin ja kokeiltiin myös toista samantapaista lääkettä, mutta niistä ei ollut mitään apua. Tilanne ei siis muuttunut miksikään. Mania, hyvä olo ja mahtava energia olivat kadonneet. Olin lähtöpisteessä ja menettänyt taas itseni. Tämän seurauksena jouduin jättämään koulun kesken ja lopettamaan sen ohessa aloittamani työn. Sinnittelin reilun kuukauden, mutta ei siinä olossa tommoisesta tullut yhtään mitään.

Uskoin, että tämä lääke oli 4 vuoden kärsimyksen pelastus, mutta voitte kuvitella sen fiiliksen kun lääkkeen vaikutus lakkasi ja kiputilat sekä väsymys palasivat.

Onneksi pystyin palaamaan vanhaan työhöni ja jatkamaan perusarkea väsymyksestä ja kivusta huolimatta.

2014 vuoden syksynä oli myös Johannan ensimmäiset bikinifitness-kisat. Olin kilpailuissa katsomon puolella kannustusjoukoissa, mutta en vain osannut kanssaelää tilannetta. Se ei tuntunut oikeestaan miltään. Siinä tilanteessa kun itsellä on todella huono olo, ei pysty saamaan iloa irti toisten jutusta, vaikka kyseessä olisi rakas ihminen. Oltiin taas palattu siihen, että en oikeastaan tuntenut iloa enkä surua.

Kuva heti kisojen jälkeisenä päivänä. Juhlittiin Johannan sijoitusta. 

Marraskuun lopulla menin taas työterveyshuoltoon ja selitin nämä mun vaivat. Oli edelleen huono olla; olin väsynyt, ahdistunut, kipuja oli ja olin varmaan masentunukin. Otettiin verenkuva ym. laboratoria testit, eli kilppari, sukupuolitaudit jne. Ei löytynyt mitään poikkeavaa, taaskaan. Sit lekuri sanoi mulle, et se haluais, että mä menen psykiatrin puheille. Eka ajatus oli et tottakai, kaikkea pitää kokeilla, kun on vuosia ollut ihan paskana.

Menin sinne psykiatrille ekaa kertaa joulukuun alussa ja kerroin koko historian. Väsyttää, on kipeä olo, päivä ei tunnu starttaavaan missään vaiheessa, sumunen olo 24/7, on huolestunut fiilis vaikka ei edes tiedä mistä olisi huolissaan. Psykiatri kyseli vakiokysymykset, onko itsetuhosia ajatuksia jne. Sit se kysy ”Ootko sä jännittäjä tyyppiä? Jännitätkö uusia tilanteita”? Mä mietin ja sanoin, että joo olen kyllä. Oon meinaan pennusta asti jostain syystä jännittäny erilaisia tilanteita helvetisti, vaikka olenkin ollut aina sosiaalinen. Psykiatri antoi tässä vaiheessa mulle esitteen, joka kertoi ”Yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä”. Taudin kuvaan kuuluu mm. liiallinen ahdistus ja huolestuneisuus, vaikeus hallita ahdistuneisuutta, levottomuus, väsymys, keskittymisvaikeudet, ärtyneisyys, lihasjännitys, univaikeudet. Oireet aiheuttavat merkittävää haittaa sosiaalisesti ja ammatillisesti. Kun selasin esitettä, niin tunnistin oireista 90 % itelläni. Olen esimerkiksi aina heiluttanut toista jalkaa kun istun. Se voi kuulema myös olla yksi merkki tästä sairaudesta eli liiallisesta levottomuudesta.

Psykiatri määräsi mulle kokonaan uudet lääkkeet ja sovittiin kontrollikäynnit kahden viikon välein. Joku olisi voinut ajatella, että miten kyseinen sairaus voisi tuottaa niin fyysisiä oireita. Itsekkin mietin, että voiko tosiaan viiden vuoden sanoin kuvailemattomat nivelkivut, lihassärky, pääkipu, sumuinen ja väsynyt olo johtua jostain tällaisesta. Joka tapauksessa kaikkea olin tuossa vaiheessa jo kokeillut. Niin eri lääkäreitä kuin lääkkeitä sekä vaihtoehtoisia hoitoja. Kaikki ollut ihan yhtä tyhjän kanssa. Mietin, että mikäs siinä, kokeillaan nyt sit tämäkin. Isäni on aina sanonut, että ei tarvitse olla iso vika, jos se on päässä.

Psykiatri varotteli tottakai sivuvaikutuksista, varsinkin alussa. Oli kyllä hämärä olo ekan kuukauden kun niitä söin. Saatoin herätä keskellä yötä ja olla helvetin pirteä, ihan kun ei olisi mennyt nukkumaan ollenkaan. Sitten kun olin syönyt niitä 2 kk, niin olo rupesi paranemaan tosi hyväksi. Oli taas se uudelleensyntymisen fiilis. Ilman mitään maniaa tällä kertaa 😀 Eli vihdoin ja viimein normaali olotila. Olin taas oma itseni. Tunteet tuli takaisin ja elämä tuntui taas hyvältä. Olin onnellinen.

Nyt reilu puolvuotta myöhemmin olo on todella hyvä. Olen mielestäni parantunut. Kiitos sen työterveyslääkärin ja psykiatrin jolle se mut passitti. Ne anto mulle mun persoonan ja elämän takas. Kasvohalvaus on ja pysyy. 2010 huhtikuun jälkeen ei muutosta ole tapahtunut. Puhun vähän toispuoleisesti, juodessani vasemmalta puolelta saattaa joskus vuotaa leukaa pitkin ja jos hymyilen niin toinen puoli jää vajaaksi. Viheltää en pysty vieläkään ja vinkkaan silmää humalassa niin naisille kuin miehillekin. 😀 Pientä päänsärkyä saattaa ilmetä silloin tällöin, mutta käytännön haitat ovat suhteellisen vähäiset.

Se mitä tää sairastelu on mulle opettanut, niin oon oppinut ainakin arvostaa ihan perusjuttuja. Kun lähden aamulla esim. töihin, jossa en tienaa miljoonia ja väsyttää, niin osaan nauttia siitä tilanteesta. Olen vain tyytyväinen, että voin mennä töihin terveenä. Olen yrittänyt aina pitää positiivisen mielen vastoinkäymisistä huolimatta. Jossain vaiheessa se on ollut todella vaikeeta, mutta aina siihen olen pyrkinyt. Muistan kun kerran yksi hoitaja sanoi mulle borrelioositutkimuksissa, että hyvä kun on vieläkin humoristinen mieli, vaikka sairastelua on jo pitkään jatkunutkin. Pessimisti ei pety, mutta optimisti elää pidempään ja onnellisempana.

En jaksa ottaa stressiä pikkuasioista ja mulle on tullu semmonen fiilis et nyt mennään vaan täysil eteenpäin ja naatitaan. Oon oppinut arvostaa elämää ihan eri tavalla ja en halua valittaa turhista asioista. Nykyisin teen niitä asioita mistä mä tykkään ja en anna muiden mielipiteiden häiritä. Tottakai muita ihmisiä tulee aina kuunnella ja ottaa huomioon, mutta muut ihmiset eivät saa rajoittaa liikaa sitä mitä haluaa tehdä. Oon oppinut arvostamaan myös kehoani ja terveyttäni, jonka takia haluan syödä pääasiassa terveellisesti ja harrastaa liikuntaa. Moni olisi voinut puntin sijasta tarttua pulloon, minä en. Elämää pitää kunnioittaa.

OGE MO!