Oman elämän helvetti Osa 1

Nyt haluan kertoa teille herkästä aiheesta. Mennään pintaa syvemmälle oikeen kunnolla.

Oma elämä antoi ensimmäisen todellisen haastensa, kun mä olin 24-vuotias. Elettiin vuoden 2009 maaliskuuta, kun lähettiin Johannan ja J:n läheisten kanssa Thaimaan Phukettiin lomareissulle. Reissu oli loistava, jälkeenpäin ajateltuna varmaan paras ulkomaanreissuni. Mutta se mitä reissusta seurasi, on kyllä vieläkin käsittämätöntä uskoa.

Reissun loppupuolella alkoi mahakivut ja vatsa oli pahasti sekaisin. Tämähän ei ole varmaan kenellekään uutta, kun lähetään vähän eksoottisempaan kohteeseen. Kun palattiin suomeen, niin vatsa oli edelleen sekaisin koko ajan. Aluksi ajattelin, että se varmasti menee ohi, onhan näin aikaisemminkin käynyt. Menin Suomessa heti tietenkin lääkäriin, jossa lopulta todettiin Kampylobakteeri, joka lääkittiin antibiotilla. Parantumisesta ei ollut silti ensimmäisen kuukauden jälkeen vielä tietoakaan. Tätä jatkui monta kuukautta putkeen. Kun kuukausia oli mennyt ja vatsalle ei voinut tehdä enää mitään. Bakteeri oli jo poissa ja testeissäkään ei löydetty enää mitään, niin silloin muistan sanoneeni Johannalle, että tästä kun mä selvin mä huudan täysiä ilosta julkisella paikalla. Silloin en olisi arvannut, että tästä alkoi tapahtumien kulku, jonka takia pääsin sen huudon tekemään vasta 2015. Vatsa oli lopulta sekaisin 6 kuukautta putkeen, jonka jälkeen se loppui kuin seinään.

Syksyllä 2009 huomasin, että polvea kolottaa nukkumaan mennessä, tässä vaiheessa vatsakivut olivat vielä läsnä. Omituista nivelkipua, jota mä en ollut ennen tuntenut. Pikku hiljaa kiputilat alkoivat levitä ympärikehoa esim. polvet, nilkat, ranteet sekö oli erilaisia lihas- ja nivelkipuja. Samaan aikaan aloin tuntea olevani todella väsynyt koko ajan. Mä oon aina ollut aktiivinen ihminen, jotkut sanoo ad/hd:ksi ja oli itelle käsittämätön tilanne, että en vain jaksanut tehdä yhtään mitään. Arkisin nukkumaan piti mennä jo klo 21 ja silti aamuulla herääminen 6-7 aikoihin oli aivan tuskaa. Kivut ja väsymys oli päällä 247. Jatkuvien lääkärikäyntien tuloksena oli diagnoosi reaktiivinen niveltulehdus, johon sain kortisoonikuurin.

Kun ihminen kokee jatkuvaa kipua ja väsymystä, johon ei auta kipulääkkeet tai nukkuminen, se rupee muokkaamaan persoona. Olen aina ollut todella sosiaalinen ja aktiivinen sekä tunnettu siitä, että puhun paljon. Kuuluin siis siihen mieskategoriaan, joka puhuu ja pussaa. Sairastaminen muutti käytännössä kaiken. Muutuin hiljaiseksi. Sosiaaliset-tilanteet ja kavereiden näkemiset eivät vaan enää kiinnostaneet. Elämä oli päivästä toiseen selviytymistä. Pystyi ainoastaan keskittymään päivän läpiviemiseen. Tunnetilat ei enää heitellyt ollenkaan, ei ollut iloa, eikä surua, ei mitään. Elämä oli tasapaksua paskaa. Kortisoonin avulla saatiin hetkellisesti olo paremmaksi. Mut sitä onnea ei kestänyt kauaa. Vaikutus alkoi lakkaamaan kuukauden sisällä.

Sitten 4.1.2010 tapahtui jotain mikä muutti mun loppuelämän. Mietin jopa jälkeenpäin, että jos tatuoinnin joskus otan, toi päivämäärä vois olla yks vaihtoehto.

4.1. oli kuin mikä tahansa muukin työpäivä. Olin normaalisti lounastauolla työkavereiden kanssa. Lounaalla ihmettelin kun syödessä tunsin naamassani, että vasen puoli puutuu ja sitä kihelmöi jotenkin oudosti. Oli jotenkin hankala avata leukoja, ja lopulta vasemmalta puolelta suusta ei maistanut mitään. Makuaisti siis katosi. Lähin ruokalasta alas työkavereiden luokse, joista yksi sanoi, että koita viheltää; eihän siitä tullu yhtään mitään. Huulet vaan lepatti vasemmalta puolelta. Sitten menin vessaan tutkimaan peilistä naamaa, ja ihmettelin kun vasen puoli ei toiminut, näytin ihan Terminaattorilta. Tein vielä välttämättömät duunit päivältä, ja lähin klo 14 aikoihin lääkäriin. Se muuten oli todella hölmöä odottaa noin pitkään, kun jälkeenpäin miettii mitkä riskit olivat.

Lääkäriin mennessäni hississä tunsin, kun vasen puoli kaulastani kramppasi. Tuntu hetken, et tukehdun. No en tukehtunu, vaan menin lääkärin vastaanotolle. Lekuri tutki tapauksen, ja ilmotti, että kyseessä on Bellin pareesi; toispuoleinen kasvohalvaus. Se oli sinäänsä hyvä uutinen, koska jos kyseessä olisi ollut aivoinfarkti, jossa oireet ovat samanlaiset, tilanne olisi ollut vakavampi.


Hain kortisoonikuurin apteekista, ja ihoteippiä joita lääkäri määräsi ja menin kotiin. Kun olin kotona, niin ilveilin peilin edessä ja nauroin itelleni, kun näytin ihan helvetin urpolta, kun toinen puoli naamasta ei toiminu ollenkaan. Johanna lähti myös töistä kesken päivän ja kotiin saapuessa pakotti mut menemään vielä Peijaksen sairaalaan näyttämään kasvoja uudelleen samana iltana, koska pelkäsi, että kyseessä voisi silti olla aivoinfarkti. Sielläkin lääkärin tuomio oli toispuoleinen kasvohalvaus. Sitten illalla, kun piti mennä nukkumaan tuli sille ihoteipille tarvetta. Nimittäin vasen silmä ei mennyt kiinni ollenkaan. Koko vasemman puolen kasvojen lihakset eivät toimineet, joten teippasin mun luomen kiinni. Muuten olisi voinut ollut hankala nukkua. Muistan kun mietin kotona, että kuinka käsittämätöntä on, että toinen puoli ei naamasta toimi ja silti vaan passittavat sairaalasta kotiin syömään lääkkeitä. Ei voinut mitään muuta kuin odottaa, että kasvot palautuisivat normaaliksi.

Samana päivänä 4.1. tapahtui myös toinen asia, joka vaikutti meidän pariskunnan arkeen merkittävästi. Ennen kasvohalvausta esimieheni tuli ilmoittamaan, että firmassa alkaa YT -neuvottelut, jotka koskevat yhtä henkilöä, eli tietenkin mua. Muistan että olin tosi pettynyt, varsinkin kun tämä tapahtui melkein heti pitkän sairasloman jälkeen. Neuvotteluiden jälkeen sovittiin, että työsuhde jatkuu vielä 6 kuukautta, jonka jälkeen olin virallisesti työtön.


Parin viikon päästä kasvohalvauksesta oli kontrollikäynti sairaalassa, jossa tutkivat tilannetta. Totesivat, ettei naama ole parantunut ollenkaan, vaan edelleen toinen puoli roikkuu eikä naaman lihakset toimi. Silloin huomattiin vasemmalla puolella kitalakea punaisia näppylöitä, joita epäiltiin herpekseksi. Se olisi voinut aiheuttaa halvauksen. Siihen annettiin heti lääkitys ennen tuloksien saamista, koska niissä kesti useita päivi. Haluttiin toimia nopeasti. Jälkeenpäin tuloksista selvisi, ettei kyseessä ollut herpes. Luultiin muuten kitalaessa olevia näppylöitä ensiks Johannan kanssa aftoiksi ja ostettiin apteekista jotain puikkoja joissa oli ainetta, millä ne olis saanut poistettua. Johanna sit yritti poistaa niitä ja voin sanoa että v*ttu että se sattui. Oon saanu nuorempana turpaani aika pahasti, ja se ei ollut mitään tän rinnalla. Kitalaki oli tulessa ja vesi valui silmistä ja huusin suoraa kurkkua.

Kontrollikäyntejä oli alkuun kahden viikon välein. Lääkärit huomasi neljännellä kerralla, että kasvoissa vasemmalla puolella ei ollut mitään eloa vieläkään, niin laittoivat he mut pään magneettikuvaukseen. Sieltäkään ei löydetty mitään. Kontrollikäyntejä jatkettiin kolme kuukautta jona aikana kasvot palautuivat siihen tilaan missä ne ovat nyt. Vasen puoli kasvoista ei enää roikkunut vaan ilme meni hieman luonnollisemmaksi, mutta edelleen vasen puoli kasvoistani on halvaantunut. Eli tarkoittaa, että osa vasemman puolen kasvolihaksista eivät toimi. Hymy on hieman vino :/ ja puhe toispuoleista, enkä pysty viheltää. Sehän se on pahin vaiva. Kun juon, niin vasen puoli päästää läpi aina ajoittain. Nykyään jos päätä rupee särkemään, niin kipu on aina vasemmalla puoella. Pääkivut ovat yleistyneet tämän myötä. Kasvot laittavat myös vasemmanpuolen hartiat ja selän jumiin, koska koko kroppa yrittää korjata tilannetta. Kun jossain paikassa ei lihakset toimi niin muut lihakset yrittävät korjata sitä. Esimerkiksi vasen rintalihas liikkuu kun laitan vasemman silmän kunnolla kiinni. Silloin nautin alkoholia niin vasenpuoli kasvoista ja etenkin silmä jätättää vieläkin pahemmin. Saatan siis näyttää humalassa siltä, että isken kaikille silmää.

Kuva ennen kasvohalvausta. (Ja ennen Johannan fitness-innostusta).

Ennen kasvohalvausta osasin myös hymyillä.

Kasvohalvauksen aikana myös nivel- ja lihassäryt, väsymys sekä vedoton olo jatkuivat. Menin joskus maaliskuussa 2010 takaisin töihin, mutta huhtikuun aikana jäin taas sairaslomalle. Ei vaan jaksanut mitään. Hyvä kun duunipäivän jaksoi olla hereillä / läsnä. Kun menin kotiin, nukuin koko matkan ja olin aivan rikki koko päivän. Sairaslomalla heräsin joka aamu väsyneenä, enkä jaksanut tehdä mitään. Sitten heinäkuussa 2010 työsuhteeni loppui. Mut irtisanottiin taloudellisista / tuotannollisista syistä. Rivien välistä voi lukea, pitääkö tämä paikkansa.

2010 syksyllä hommasin X-boxin ja pelasin sitä ajan kuluksi, kun ei oikeen ollut työttömällä muutakaan tekemistä. En toisaalta olisi jaksanut muutakaan tehdä, kun vedottomuus ja väsymys sekä krooniset kiputilat vaivasivat yhä. Mulla epäiltiin mm. kroonista niveltulehdusta, reumaa ym. Olen käynyt useemman kerran labratesteissä, joissa katsotaan esmi. HIV ym. sukupuolitaudit ja tottakai yleinen verenkuva, kilpirauhaset jne. Kertaakaan testeissä ei näkynyt mitään poikkeavaa.


Jossain vaiheessa kuitenkin Borrelia-arvoissa (punkin purema) oli pieni poikkeama, ja se haluttiin lääkitä varmuuden vuoksi. 3 viikkoa ramppasin Peijaksen sairaalassa hakemassa suonensisäistä antibioottia. Tai oikeastaan 2 viikkoa, koska ekana viikkona en pystynyt menemään sinne, kun multa oli otettu selkäydinnäyte, joka aiheuttaa helvetillistä päänsärkyä pystyasennossa. Hoitaja kävi mulle kotona antamassa lääkkeen, koska pystyin olemaan ainoastaan vaaka-asennossa.

Yksi hauska muisto on, kun kävin sen 2 viikkoa Peijaksessa ja tapasin hoitsun aina aulassa, jossa se laitto mulle antibioottitipan tippumaan. Huomasin kun se sääti aina mitä tahtia lääke valui mun suoneen. Siinä meni kokonaisuudessaan aikaa aina noin 10-15 min. Hoitsu lähti aina touhuumaan jotain muuta vähäksi ajaksi, eikä siis hengannu mun vieressä koko tota aikaa. Yks kerta sitten halusin päästä vähän nopeammin sieltä pois, ja säädin itse tipan tippumaan niin nopee, et se oli tippunu jossain 5 minuutissa. Kun Hoitsu tuli paikalle, niin se oli ”pikkasen” ihmeissään, että miten se tippa oli tippunut jo nyt. Lopulta mä myönsin et olin säätänyt sitä tippaa. Jouduin sitten oottaa vähän aikaa, että pääsen pois, koska halusi varmistaa että oon ihan kunnossa. Aikaa säästin siis tässä tasan 0 minuuttia.

Tän kuurin jälkeen olo kuitenkin pysy samana, ei mitään apua. Edelleen oli tuskanen, vedoton ja kipeä olo. Tutkimukseen ja taudin selvittämiseen toi mutkia matkaan, se että kun borrelia testeissä oli havaittu pieni heitto ja se oli lääkitty, niin oletettiin, että kyseessä on 100 % varmasti punkin purema. Lääkärit sanoi, että borrelialääkitys, joka mulle annettiin saattaa kestää jopa useita kuukausia, että edes rupeaa toimimaan. Tämän takia suurempia jatkotutkimuksia ei tehty vuoteen. Odotettiin vain että tapahtuuko olossa mitään muutosta.


Kun tasan vuosi oli tästä lääkityksestä aikaa niin alettiin selvittämään muita syitä. Ravasin sitten taas 2011 vuoden aikana myös Auroran sairaalassa, Peijaksessa ym. julkisilla puolilla, mutta arvoissa ei ollut mitään vikaa. Kokeiltiin särkylääkkeitä ym. en edes muista kaikkea mömmöjä, mitä on kokeiltu auttamaan oloa, mutta mikään ei auttanut. Jossain vaiheessa kyllästyin ravaukseen, kun ei niistä lääkärikäynneistä ollut mitään apua ja ne maksoivat kuitenkin jotain. Ajattelin silloin, että aika kyllä parantaa haavat, toivottavasti.

Arki oli tällöin sellaista, että joka ilta nukkumaan mennessä toivoin, että huomenna olisi parempi päivä. Päivä päivältä jouduin aina pettymään. Olo ei parantunut. Sosiaalisetkanssakäymiset oli vähäisiä ja energiatasot olivat koko ajan alhaalla. Koin koko ajan polttaavaa kivun tunnetta nivelissä ja lihaksia särki. Mitkään kipulääkkeet eivät helpottaneet kipuja.

Yksi muisto näiltä ajoilta on, kun kävin vanhempieni luona syömässä ja jouduin lähtemään pois kun olo oli vaan niin huono ja silloin kun ajoin autolla kotiin, niin pääsi itku. Voin kertoa, että itken todella harvoin.

2012 vuoden helmikuussa sitten päätin vain yhtenä päivänä, kun heräsin taas helvetin väsyneenä ja paikkoja kolotti, että rupeen rääkkäämään itseäni punttiksella, käyn lenkillä jne. Olin aikaisemmin saattanut käydä harrastamassa satunnaista liikuntaa jatkuvasta kivusta huolimatta. Olin huomannut että liikunnasta tuli hyvä olo, eikä siitä mitään haittaakaan ollut. Ajattelin aina, että ei se olo ainakaan pahentunut. Oli vaan jotenkin käsittämätöntä, että pystyin treenaamaan, jopa pelaamaan jääkiekkoa, mutta en käytännössä kuitenkaan ollut työkykyinen. Sillon puri siis salikärpänen ns. pakon edessä ja sillä tiellä ollaan edelleen, mut ei pakon edessä

Vuodet 2012-2013 tuli sitten treenattua paljon, pelasin jääkiekkoakin. 2012 huhtikuussa menin takasin töihinkin. Yleensä työpäivän jälkeen olin aivan hajalla ja väsynyt ja edelleen kivut ym. olivat läsnä. Silti menin punttikselle 4-5 kertaa viikossa, koska tiesin, että se parantaa oloa. Nämä vuodet meni aika sumussa näin jälkeenpäin ajateltuna, oli vaan ”suoritusmoodi”, ei voinut jäädä tuleen makaamaan. Aloin jo tottua ajatukseen, että aina tulee olemaan yhtä paska olo. Se oli kyllä helvetin hajottavaa. Lääkärissäkin tuli ravattua vähän väliä, jos tuli esim. flunssa, olin aivan poissa pelistä. Ei pystynyt / jaksanut tehdä mitään.

Nyt on niin pitkä teksti, että maanantaina tulee jatkoa tälle tarinalle. Eli tässä oli osa 1/2.

Osan 2/2 pääset lukemaan tästä.

– Herra A