Itseinho

Kuka olen? Tällainen puol-ihmisraunio, joka nyt olen, vai se aktiivinen ja positiivinen hahmo menneisyydestä?

Tätä tulee nykyisin usein kysyttyä itseltään. 

Jos jotain kaipaan hyvinvoivasta itsestäni, se on juuri "se oikea minä". Tällainen ihmistä muistuttava varjo ei jotenkin toimi. Tällainen, joka käy töissä ja ei sen jälkeen käytännössä jaksa tehdä mitään muuta. Miten voi ihminen olla näin saamaton ja laiska? Voimat ovat jossain piilossa, mutta niiden kaivamista esiin on jatkettava. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto.

Tuntuu pahalta, kun ei voi nähdä kavereita, tai edes sukulaisia, kun ei vaan jaksa. Ei ole voimia olla sosiaalinen. Ja kun ei ole voimia olla sosiaalinen, niin tunnen olevani joku muu henkilö. Se tyyppi en ole mä.

Vituttais muuten, mut kun ei jaksa edes olla vittuuntunut. Ei riitä voimat. Kai ihminen on sitten luontaisesti semmoinen, että kun henkiset voimat ovat vähissä, niin se säästää kaikesta "turhasta". Tai eihän noi ole turhia asioita, mutta jostain on säästettävä kun pankkitili on nollilla ja luottokin tapissa? Ei mitään hajua, mut siltä tää välillä tuntuu.

Tunnen syyllisyyttä siitä, kun en jaksa nähdä perhetuttuja, kavereita ja kummilapsia ym. Koen olevani velvollinen pitämään yhteyttä ja näkemään heitä, mutta näillä voimavaroilla on siitäkin pitänyt tinkiä. Aina löytyy jokin tekosyy kun ei vaan jaksa.

Tosin nykyään yritän olla rehellinen ja kerron ettei vaan olot ole semmoiset, että jaksaisin nähdä. Yhteydenpito jää ylipäätänsä vähäiseksi, kun ei vaan paristot riitä. 

Tää tekstikin on ihan helvetin vaikea kirjoittaa, saati sitten julkaista, mut joku tarve mulla näköjään on saada tää silti näkyville, joten antaa mennä.

Pakko se on ajatella, et ne paristot on nyt latauksessa. Ja vain väliaikaisesti.

Pahoittelut siitä millainen olen just nyt. Tiedän et sitä ei tarvii pahoitella, koska se ei ole musta kiinni, mut olen silti pahoillani siitä, koska se henkilö en ole minä.

-A