Sosiaalisen elämän kuolema
Tiedättekö tunteen kun ei oikeen muiden seura kiinnosta ja jopa arkena töissä välttelee ihmiskontakteja viimeseen asti. Ainoastaan ”pakolliset” sosiaaliset tilanteet hoitaa alta pois ja muuten vaan kulkee varjona, koska ahdistuneena ei oikeastaan edes oma seura kiinnosta. Jokainen varmaan tuntee ajoittain näin, mutta kun se tunne on jatkuvana yli puoli vuotta niin tunne on todella hajottava.
Päivästä toiseen suoritat pakolliset velvollisuudet ja mikään muu ei kiinnosta, tai jos kiinnostaisi niin ei siihen oikeen löydy energiaa.
Läheisten ihmisten lapsien juhlatkin ovat jo ajatuksenakin niin hajottava ajatus, että ekana käy mielessä miten ne voisi jättää johonkin tekosyyhyn vedoten väliin. Näin en ole kuitenkaan tehnyt kyseisissä tapauksissa, koska tiedän että niistä kuitenkin jää parempi fiilis kun niihin osallistuu kun siitä, että jättäis ne väliin.
Monet kaverit ovat myös pyytäneet kaupungille tai bileisiin istumaan iltaa, mutta suurimmasta osasta niistäkin olen kieltäytynyt. Ei vaan jaksa, eikä kiinnosta näissä oloissa oikeen mikään sosiaalinen kanssakäyminen. Toki joskus pakotan itteni lähtemään, koska tiedän omissa oloissa olemisen myös pahentavan fiiliksiä, jos sekin lähtee liiaksi käsistä. Kenenkään kavereiden kanssa en ole ollut käytännössä viimeseen puoleen vuoteen yhteyksissä paitsi todella harvoin.
Lapsuuden kavereiden kanssa tulee silloin tällöin istuttua iltaa ja niissä on kyllä ollut loppujen lopuksi mukavaa vaikka alunperin ei tapahtuma paskaakaan kiinnostaisi. Kaverit on hyvin kiinnostuneita mun fiiliksistä ja niistä tulee paljon juteltua hyvässä hengessä ja se on kyllä parasta terapiaa. Lukuunottamatta viime kertaista, jolloin yks hyvä kaveri kyseli jurripäissään ivalliseen sävyyn ja helvetin kovaan ääneen isossa ryhmässä muunmuuassa ”Ai onks sulla päässä vikaa” ja muita fiksuia kysymyksiä. Siitä jäi paska maku ja vaik en yleensä oo pitkävihanen, vituttaa toi tapaus ja kyseisen henkilön käyttäytyminen ihan vitusti. Mun mielestä asiasta kun asiasta voi heittää läppää, mutta tilannetajua pitää olla sen verran, että tietää millon ja mihinkä sävyyn tota ”läppää” voi heittää.
Joskus pitää vaan pitää turpansa kiinni, vaikka kyseessä ois henkilö, jolla on vaan tapana ilmasta asiat noin. Tolla käytöksellä pilaa pahimmassa tapauksessa kaverisuhteensa. Oon kyllä huomannut, et jos hakeudun johonkin seuraan niin ne on sellaisia henkilöitä, jotka ymmärtää tai ainakin yrittää ymmärtää mua ja osaa puhua syvemmistäkin keloista, eikä aina heittää juttuja läpäks.
Fakta on myös se, että syyllisyyden tunne syö mua sisältä kun en jaksa pitää yhteyksiä ystäviin ja olla kiinnostunut heidän elämästään. Omat tunteet ja vaivat vievät kaiken huomion ja vajaavaiset energiavarastot hupenee omiin asioihin. Kai se on joku luontainen selviytymisvietti mikä ajaa tähän tilanteeseen? Pitää pystyä pitämään itsestään huolta, että pystyis paremmin huomioimaan myös muut.
No nyt on menty taas pari viikkoa uusilla rohdoilla ja ei auta kun pitää sormia ristissä, että paremmat olot olis jo nurkan takana. Kärsivällisyyttä tässä jos jossain vaaditaan.
Eiköhän tässä joku päivä olla vielä pilvessä kuin laskuvarjojääkärit. Siirretään lukijan vastuulle mitä toi edellinen lause tarkoittaa. :D
- Antti
Päivästä toiseen suoritat pakolliset velvollisuudet ja mikään muu ei kiinnosta, tai jos kiinnostaisi niin ei siihen oikeen löydy energiaa.
Läheisten ihmisten lapsien juhlatkin ovat jo ajatuksenakin niin hajottava ajatus, että ekana käy mielessä miten ne voisi jättää johonkin tekosyyhyn vedoten väliin. Näin en ole kuitenkaan tehnyt kyseisissä tapauksissa, koska tiedän että niistä kuitenkin jää parempi fiilis kun niihin osallistuu kun siitä, että jättäis ne väliin.
Monet kaverit ovat myös pyytäneet kaupungille tai bileisiin istumaan iltaa, mutta suurimmasta osasta niistäkin olen kieltäytynyt. Ei vaan jaksa, eikä kiinnosta näissä oloissa oikeen mikään sosiaalinen kanssakäyminen. Toki joskus pakotan itteni lähtemään, koska tiedän omissa oloissa olemisen myös pahentavan fiiliksiä, jos sekin lähtee liiaksi käsistä. Kenenkään kavereiden kanssa en ole ollut käytännössä viimeseen puoleen vuoteen yhteyksissä paitsi todella harvoin.
Lapsuuden kavereiden kanssa tulee silloin tällöin istuttua iltaa ja niissä on kyllä ollut loppujen lopuksi mukavaa vaikka alunperin ei tapahtuma paskaakaan kiinnostaisi. Kaverit on hyvin kiinnostuneita mun fiiliksistä ja niistä tulee paljon juteltua hyvässä hengessä ja se on kyllä parasta terapiaa. Lukuunottamatta viime kertaista, jolloin yks hyvä kaveri kyseli jurripäissään ivalliseen sävyyn ja helvetin kovaan ääneen isossa ryhmässä muunmuuassa ”Ai onks sulla päässä vikaa” ja muita fiksuia kysymyksiä. Siitä jäi paska maku ja vaik en yleensä oo pitkävihanen, vituttaa toi tapaus ja kyseisen henkilön käyttäytyminen ihan vitusti. Mun mielestä asiasta kun asiasta voi heittää läppää, mutta tilannetajua pitää olla sen verran, että tietää millon ja mihinkä sävyyn tota ”läppää” voi heittää.
Joskus pitää vaan pitää turpansa kiinni, vaikka kyseessä ois henkilö, jolla on vaan tapana ilmasta asiat noin. Tolla käytöksellä pilaa pahimmassa tapauksessa kaverisuhteensa. Oon kyllä huomannut, et jos hakeudun johonkin seuraan niin ne on sellaisia henkilöitä, jotka ymmärtää tai ainakin yrittää ymmärtää mua ja osaa puhua syvemmistäkin keloista, eikä aina heittää juttuja läpäks.
Fakta on myös se, että syyllisyyden tunne syö mua sisältä kun en jaksa pitää yhteyksiä ystäviin ja olla kiinnostunut heidän elämästään. Omat tunteet ja vaivat vievät kaiken huomion ja vajaavaiset energiavarastot hupenee omiin asioihin. Kai se on joku luontainen selviytymisvietti mikä ajaa tähän tilanteeseen? Pitää pystyä pitämään itsestään huolta, että pystyis paremmin huomioimaan myös muut.
No nyt on menty taas pari viikkoa uusilla rohdoilla ja ei auta kun pitää sormia ristissä, että paremmat olot olis jo nurkan takana. Kärsivällisyyttä tässä jos jossain vaaditaan.
Eiköhän tässä joku päivä olla vielä pilvessä kuin laskuvarjojääkärit. Siirretään lukijan vastuulle mitä toi edellinen lause tarkoittaa. :D
- Antti
Kommentit
Lähetä kommentti